Hyvinvointi,  Yrittäjyys

Jos aivoissani olisi luukku

Mitä lähemmäs ensi vuosi yrityssuunnitelmineen hiipii, sitä enemmän huomaan pyöritteleväni yhtä tiettyä ajatusta: Miten ihmeessä osaan tehdä töitä stressaamatta? Miten ihmeessä kykenen yhteenkään työtehtävään, kun vaadin itseltäni virheettömiä huippusuorituksia huippuajassa?

Mitä jos aurinkokellokorttilaisuus onkin vain kaunis illuusio?

Tällä viikolla mietin, miten kätevää olisi, jos aivoissani olisi luukku. Klik, napsauttaisin sen auki. Ottaisin vaativan minäni etusormeni ja peukaloni väliin ja nostaisin pöydälle. Sori, mutta tämä oli nyt tässä, sanoisin ja napsauttaisin luukun takaisin kiinni ja laittaisin vaativan minäni roskiin.

On loogista ja luonnollista, että jos toimii tavalla X koko tähänastisen elämänsä, eivät omat ajatusmallit ja käyttäytyminen muutu hetkessä.

Silti tunnen välillä turhautumista, pettymystä ja kiukkua, kun huomaan, että vanha suorittajaminä on ja pysyy. Se tuntuu myös pelottavalta.

Mutta silloin kapsahdan samaan suorittamisen ja vaatimisen ansaan. Vaadin itseltäni täyskäännöstä nopeasti ja sataprosenttisesti. Ei ihme, että tuntuu pahalta.

Uskon, että kriittisen, itseltään paljon vaativan suorittajan on mahdollista harjoittelun kautta oppia toimimaan vähemmän suorittavammin, pyrkimään riittävän hyvään täydellisen sijaan ja olemaan armollisempi itselleen ajatuksissaan ja tekemisissään.

Mutta se ei ole maaliruutu, johon voi loikata suoraan lähtöruudusta.

Mikä se sellainen lautapeli edes olisi, jossa hypättäisiin saman tien maaliin? Tylsä. Ihan järkyttävän tylsä. Niin tylsä, että sitä ei olisi mitään mieltä pelata.

Ehkä onkin ihan hyvä juttu, että päässäni ei ole tuota avattavaa luukkua. Ehkä tuo aivoissani majaileva vaativa minä kaipaisi tylyttämisen ja roskiin heittämisen sijaan nähdyksi ja kuulluksi tulemista.

Miksi se raukkaparka poloinen noin kovasti yrittää, pinnistelee ja huhkii? Mitä se pikkuinen oikein pelkää? Mitä sellaista voisin tarjota sille, mitä se on vaille?

Haluan harjoitella vaativan minäni lempeää kohtaamista. Kokemuksesta tiedän, että omaan vaativuuteen ja ylikriittisyyteen suhtautuminen samalla tavalla, vaativasti ja ylikriittisesti, ei ole tuonut tullessaan mitään hyvää. Olenko edes kokeillut koskaan toista tapaa?

Jos uudenlaisen ajattelutavan opetteleminen olisi lautapeli, se olisi seikkailu, jossa jokainen ruutu tarjoaa mahdollisuuden tuohon lempeään kohtaamiseen ja toisin ajattelemisen ja toimimisen harjoittelemiseen.

Eikä se peli ole tylsä.

PS. Olin julkaisemassa tekstiä, kun sainkin päähäni uudistaa blogin ulkoasun ja jätin tekstin vielä jemmaan. Samaan syssyyn uudistuspäätöksen kanssa päätin myös, että harjoittelisin yllä kirjoitettua eli tekisinkin homman lempeyden kautta. En täydellisyyteen pyrkien, en stressaamalla, en hinkkaamalla. Tässä on lopputulos. Se ei ole täydellinen, mutta sitä oli (suurimmaksi osaksi, ja se riittää) kiva tehdä.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *