Arki

Luopumisen tuska ja keveys ‒ osa 2

Voihan KonMari, mitä sait aikaan! Pengoin yhtenä viikonloppuna kaikki vaatteeni, kirjani ja koruni läpi. Jokaisen kohdalla kysyin itseltäni konmarituksen avainkysymyksen: tuottaako tämä minulle iloa?

Kaiken maailman tilpehöörin kollaaminen jatkui seuraavat pari viikkoa. En olisi ikimaailmassa osannut kuvitella, että luopuisin niin suuresta määrästä tavaraa. Enkä sitä, että pääni sisällä kävi vielä suurempi mylläkkä kuin konmaritushuoneeksi keskitetyssä leikkihuoneessa.

Vuoroin itkin, vuoroin nauroin. Ja hurjimpina hetkinä tein molempia yhtä aikaa. Onneksi myllytykseen avuksi tullut ystäväni oli henkisenä tukenani.

Kun laitoin ties monennet läpinäkyviksi kuluneet sukat (ja en edes halua kertoa, mitä kaikkea muuta!) roskiin, mielessäni käväisi taas ajatus itseni arvostamisesta. Olen lama-ajan kaurislapsi, säästeliäs siis luonnostaan, enkä vieläkään osaa yksiselitteisesti vastata kysymykseen, onko itsearvostuksella jotain tekemistä sen kanssa, että pukeutuu kotona collegehousuihin, joissa on reikä polvessa ja sukkiin, joista kuultavat kantapohjat ja pottuvarpaat läpi.

Sen kuitenkin tiedän, että kotiäitinä vietän eniten aikaa kotona. Rikkinäiset ja pian rikki menevät vaatteet saivat lähteä, jos niitä ei voinut fiksusti korjata.

Tunsin myös tyhjyyttä ja apeutta, joita en osannut selittää. Ja lisäksi huolta siitä, mitä ihmettä pukisin jatkossa päälleni, koska jäljelle jääviä, iloa tuottavia vaatteita oli murto-osa. Ihmetystä ja jopa pöyristyneisyyttä siitä, että ”omaisuudestani” leijonanosa oli ollut iloa tuottamatonta. Mitä minulle on tapahtunut?

Monista hankinnoista oli kulunut aikaa ainakin 10 tai jopa lähes 20 vuotta. Aika minulle on tapahtunut. On saanut tapahtua. Samaan tapaan kuin vuodenajat vaihtuvat, on ihmisenkin osa mennä eteenpäin.

En vain enää tunnistanut itseäni neonpinkistä puserosta, vaikka sen sileä materiaali miellytti minua yhä. Enkä voinut kuvitellakaan enää kaulaani huivia, joka oli niin neonpinkki, että sen katseleminen ilman aurinkolaseja poltti silmiäni.

Ilon ja innostuneisuuden tunteet ilmaantuivat vasta, kun pääsin hinnoittelemaan kirpparille lähteviä kamoja. Mietin, miten liian pieni (neonpinkki sekin) juoksutakkini tuottaisi iloa jollekulle ja mitä iloa tuottavaa minä voisin hankkia myyntituloillani.

Tiesin, että konmarituksen sanotaan tuovan tullessaan muitakin muutoksia kuin kodin, jossa on vain iloa tuottavaa tavaraa.

Seuraavaksi konmaritinkin tukkani. Hampuksi muuttuneen takatukan lähtiessä taisin konmarittaa tilaa myös tukan sisälle. Pari päivää myöhemmin nimittäin tajusin, ettei elämäni jatkuisi tällaisenaan, 100-prosenttisena kotiäitinä, loputtomiin. Se tuntui shokilta.

Koko ajan tiedossa ollut asia, että minusta tulisi jossain vaiheessa äidin lisäksi myös yrittäjä, ja se toisi arkeemme muutoksia, jysähti ykskaks tajuntaani sellaisella rytinällä, että itkin koko illan.

Olen koko ajan tuntenut, että konmaritukseni taustalla on se, että jollain tiedostamattomalla tasolla raivaan tilaa uudelle, vaikka en ole tainnut olla valmis ajattelemaan konkretian tasolla, mitä kaikkea se tarkoittaa.

Minulle kirkastui myös yhä yksityiskohtaisemmin se, mitä haluan aurinkokellokorttilaisuuden olevan. Haluan työtehtäviä, joissa minä olen aikatauluissa niskan päällä. En niitä, joissa minun odotetaan kyttäävän mailejani 24/7 ja reagoivan niihin välittömästi. Ja haluan keskittyä yhteen tai kahteen projektiin kerrallaan, en sen seitsemään.

Ja kun en tee töitä, en halua niitä myöskään ajatella. Siksi annan jälleen huomiotani mindfulnessin harjoittelemiseen.

Mutta niin: Ihmisen osa on mennä eteenpäin. Ja eteenpäin mentäessä kengät saavat mennä solmuun tai nauliutua välillä kauhusta kankeina paikoilleen. Ne saavat kastua kyyneleistä (siksi Gore-Texit!), ja ne saavat pomppia ilosta.

Ja vielä luopumisesta. Yhtenä päivänä hiljentyessämme päiväunille, tajusin, että eräs mieltäni kuukausikaupalla vaivannut asia oli tiessään. Sen jälkeen, kun olin luopunut tuohon henkiseen kivirekeen liittyvistä konkreettisista esineistä, oli kivirekikin alkanut keventyä. Ei heti, mutta hetken päästä. Aika uskomaton juttu.

Oletko sinä luopunut turhasta roinasta? Millaisia tunteita se herätti?

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *