Hyvinvointi,  Yrittäjyys

Tasapainoilua

Edellisestä blogikirjoituksestani on hurahtanut tovi jos toinenkin. Tällä välin olen toteuttanut pitkäaikaisen unelmani: julkaissut esikoisteokseni!

Alusta loppuun rakkaudella tehty, ladattava Pupu Nuppunapa -äänisatukirja ilmestyi 11. marraskuuta. Olen siitä sanoinkuvaamattoman onnellinen. Yhä edelleen hämmästynyt. Ja hitusen myös ylpeä!

On kuitenkin pakko tunnustaa, että kirjailijaksi tulemisen unelmatalkoot olivat tähän astisen elämäni suurin työsavotta.

Unelman toteuttaminen on kuin hiihtäisi alati vaihtuvassa kelissä. Välillä luistaa, välillä lipsuu, mutta sukset tietävät kyllä, missä suunnassa maaliviiva häämöttää.

Suunnitelmanihan oli mitä mainioin. Halusin tehdä yritykseni ensimmäisenä projektina jotain omaan tahtiin tehtävää, koska korona (tavallaan onneksi) sotki alkuperäiset suunnitelmani. Hups! Määräsin itse omakustanteelleni deadlinen syksyyn 2020. Salakavalasti syntyivät myös paineet.

Miten siinä niin kävi? Ennen yritykseni perustamista pohdin blogissani paljon täydellisyyden tavoittelua ja suorittamista. Kuvittelin ehkä, että olin jo oppinut jotain stressinhallinnasta ja itsearmollisuudesta.

Sitten yks kaks löysinkin itseni heikoilta jäiltä. Edessä päin häämötti sula, johon hukkuisi, jos sinne joutuisi.

Alkuun olin pettynyt itseeni. Miten ihmeessä olin tehnyt sen taas? Stressannut itseni äärirajoille.

Sitten tajusin, että on pelkästään hyvä, että tiedostan tilanteen. Ymmärsin, että minun täytyisi ottaa harkittuja askeleita. Että jokainen arjen konkreettinen valinta veisi minua joko lähemmäs sulan reunaa tai tukevaa jäätä.

Pääsin takaisin turvaan.

Suurimmassa roolissa kuormituksen tiedostamisessa oli kehoni. Se kertoi kyllä selvästi, milloin meni liian lujaa.

Jalkani tuntuivat raskailta.

Hampaita pestessä yökötti.

Ruoka ei maistunut.

Eikä ajatusten viuh vauh lakannut aina edes öisin.

Koska tunnistin stressioireeni, pystyin tietoisesti kiinnittämään huomiotani palautumiseen. Vähensin puhelimen raplaamista iltaisin, jotta en lipsahtaisi työasioiden äärelle. Kirjoitin vapaa-ajalla mieleeni tulleet työasiat paperille ja laitoin talteen työpöydälle. Luonto ja retkeily elvyttivät minua parhaiten.

Kun nyt ajattelen kesää ja syksyä taaksepäin, olen yhä säikähtänyt siitä, miten lähellä sulaa pahimpina hetkinä olin. Ja toisaalta huojentunut siitä, miten hyvin kehoni ja mieleni ovat toipuneet heikoilla jäillä hiippailusta. Vain, koska ymmärsin tilanteeni ja toimin itseni parhaaksi.

Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus. Ra(s)kas äänisatukirjaprojektini lisäsi itsetuntemustani hurjan paljon. Se vei minut herkkyyteni ytimeen. Nyt tiedostan taas entistä syvemmin, että herkkänä ihmisenä kuormitun herkästi.

Ja että se ei ole vika, vaan ominaisuus.

Ominaisuus minussa, jonka tunnen taas paremmin.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *