Hyvinvointi,  Yrittäjyys

Täydellisyyden tavoittelijasta hyvän tekijäksi

Yksi suurimmista syistä loppuunpalamiseeni yrittäjänä kahdeksan vuotta sitten oli överiksi mennyt täydellisyyden tavoittelu. Kun kirjoitin mitä tahansa lehtijuttua, hinkkasin sitä loputtomiin. Niin kuin tavallaan pitikin. Jos en olisi kihnuttanut jokaista nippeliä ja nappelia hiukset hiessä, juttuni tuskin olisivat olleet riittävän hyviä ‒ eikä niitä olisi tilattu lisää. En myöskään olisi kehittynyt kirjoittajana.

Täydellisyyden tavoittelu on kaksiteräinen miekka. Se auttaa kohti priimaa jälkeä, koska et halua hutiloida. Mutta priiman tekemiseen väsyy. Ongelmia syntyy, jos mieleen ei tule miettiä, missä hommassa vähempikin riittäisi.

Hoidin hommelit niin hyvin kuin suinkin osasin, liittyivät ne työhön tai vaikka yhdistystoimintaan. Pidin vahvuutenani sitä, että osasin keskittyä paitsi kokonaisuuteen, sihtasin suurennuslasilla myös yksityiskohdat. Mutta en onneton tajunnut, että täydellisyyden tavoittelu joka ikisessä yksityiskohdassa on loputon suo. Samaan aikaan unohdin huolehtia palautumisestani.

Yllätys, yllätys, olen lipsahtanut samaan hinkuttamisen ansaan myös blogin kanssa. Puoli vuotta hurahti helposti ideasta blogin avaamiseen.

Nyt elämä tuntuu alleviivaavan minulle seuraavaa: Rakas lapsi, nyt on sinun aikasi oppia, että riittävän hyvä riittää. Hyvä on uusi täydellinen.

En juurikaan usko sattumiin elämässä. Niinpä tiesin, että jos nappaan Inarin pääkirjastosta ilmaisten, poistettujen aikakauslehtien pinosta Annan numeron 42, lokakuulta 2017, lehdessä on jotain, mitä minun on tarkoitus tietää. Niin olikin. Mervi Alatalon Halusin katkaista ketjun -artikkelissa, otsikolla ”Hyvä elintaso ei ole motivaattori työlleni” kirjailija Henna Helmi Heinonen kertoo yrittäjävanhempiensa tehneen valtavasti töitä ja nyt hän itse haluaa olla omille lapsilleen enemmän läsnä. Jutussa sydämeeni jysähti tämä kohta:

Tyydyn hyvään enkä vaadi täydellistä. Ja olen lapsille läsnä – en poissa toimistolla vaan kotona. (Henna Helmi Heinonen)

”Tyydyn hyvään enkä vaadi täydellistä.” Siis mitä, noinkin voi ajatella ja silti menestyä tekemisessään! Selvääkin selvempää on, että tämä on kaikista tärkein läksy, mitä minun on harjoiteltava, jotta unelmaelämäni aurinkokellokortilla työskentelevänä, tasapainoisena ja onnellisena ihmisenä toteutuu.

Mutta miten päästää irti täydellisyyden tavoittelusta? Miten opettaa itsensä tyytymään hyvään ja luottamaan, että se riittää?

  1. Asettamalla aikarajan tekemiselle. Jos päättää julkaista blogissa postauksen joka maanantaiaamu, on sunnuntai-iltaan mennessä vain päästettävä irti. (Tämä on itselleni hurjan pelottava ajatus, mutta vielä pelottavammalta tuntuu ajatus siitä, että jatkaisin perfektionistisilla laduilla hiihtämistä.)
  2. Hyväksymällä sen, että täydellisyys on vain illuusio. Auttaisiko meitä hinkuttajia ajatus siitä, että lähtökohtaisesti tiedostaisimme, että mistään ei ikinä tule täydellistä? Mitäpä jos sanoisit itsellesi jo hommaan ryhtyessäsi, että tällä kertaa et edes tähtää kymmeneen pisteeseen ja papukaijamerkkiin, vaan 80 prosenttia on riittävän hyvä? Tai vaikka 75 prosenttia.
  3. Kiinnittämällä huomiota onnistumisiin. Otetaan niinkin arkinen esimerkki kuin ruoanlaitto. Mikään valmistamasi ruoka ei ole läpeensä fiasko. Onnistuiko keiton maku, vaikka rakenne on liru? Luota, että päivän hienot tekijät kannattelevat niitä pikkuisen heikompia tekijöitä.

Tuli mitä tuli, haluan alkaa harjoitella. En täydellisesti, mutta riittävän hyvin. Millä konsteilla sinä olet karistanut täydellisyyden tavoittelua? Mistä tunnistat, missä kohdassa vähempikin riittää?

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *