Yrittäjyys

Vaikeita tunteita tunturissa

Minulla on, ja on ollut, monenlaisia tunteita liittyen koronatilanteeseen. Yrittäjyyteeni (tai pikemminkin sen puutteeseen) liittyvät tunteet ovat vain yksi taso.

Vielä pari viikkoa sitten olin jännän äärellä. Olin juuri käynnistelemässä toisenlaista arkea kotiäitivuosien jälkeen: Osa-aikaisen kotiäidin ja osa-aikaisen yrittäjä-äidin elämää. Toimisto tunturissa oli kääntymässä blogista yritykseksi.

Kävin läpi sitä tunteiden myllerrystä, minkä uskoakseni jokainen lapsensa hoitoon laittanut vanhempi tunnistaa, oli hoito sitten osa-aikaista tai kokoaikaista. Ja tunsin sitä intoa, jota jokainen yrittäjäksi ryhtyvä, ainakin toivottavasti, kokee.

Sitten iski korona. Oikein kunnolla. Ei kirjaimellisesti minuun, mutta Suomeen. Meille oli päivänselvä asia, että lykkäisin yrittäjyyttäni ajassa eteenpäin ja jatkaisin 100-prosenttisena kotiäitinä. Ja jotenkin koen, että universumi viestittää minulle, että nyt ei ole hoppu. Nimittäin, kun 9. päivä maaliskuuta klikkasin toiminimen muutosilmoituksen kaupparekisteriin, olin siinä uskossa, että viikon sisällä olisin virallisesti yrittäjä. Sen jälkeen käsittelyajat pitenivät. Ihan niin kuin minulle kuiskittaisiin, että älä turhaan hötkyile. Kaikki järjestyy vielä. Ethän edes vielä ole virallisesti yrittäjä.

Olen silti hötkyillyt. Ainakin välillä. Hötkyn, hötkyn, joutua pitäis!

Niinä hetkinä olen aiheuttanut itselleni ahdistusta erityisesti sillä ajatuksella, että kukaan ei tiedä, kauanko tämä poikkeustila maassamme ja maailmassamme jatkuu. Kenelläkään ei ole vastausta siihen, milloin saan tehdä ensimmäisen työhommani ja kirjoittaa ensimmäisen laskuni. Puhumattakaan siitä, miten korona vaikuttaa työllistymiseeni yrittäjänä.

Vertauskuvallisesti tuntuu kuin olisin juoksija lähtötelineissä. Joka valmistautui suoritukseensa henkisesti kauan, ja kauan päälle. Sitten hän oli jo siinä. Lenkkarit lähtötelineissä. Jokainen lihas jännittyneenä. Mieli keskittyneenä. Ja sitten todetaankin, että Sori, etpä juoksekaan. Katsellaan joskus toiste. (Anteeksi urheilijoille kömpelöstä vertauskuvastani. Teille kilpailuiden peruuntuminen on totisinta totta, vaikka syy onkin tietenkin täysin perusteltu.)

Joinain päivinä tilanne on harmittanut aika lailla. Vaikeinta on ollut sallia itselleen harmituksen tunteet. Ne ovat ristiriitaisia tunteita, ja siksi vaikeita tunteita.

En saisi harmitella yrittäjyyden lykkääntymistä, kun minä ja läheiseni olemme kuitenkin terveitä. En saisi olla harmissani omasta puolestani, kun samaan aikaan suren ja pelkään monen muun yrittäjän kohtaloa, joiden tilanne on noin miljoona kertaa huonompi kuin minun. En saisi tuntea harmia, kun kuitenkin nautin yhteisistä leipomisista ja ulkoiluista.

Vai saisinko sittenkin?

Kuinka monta kertaa jokin vaikealta tuntunut tunne on lähtenyt lätkimään sillä, että en ole sallinut tunnetta? Ei kertaakaan. Sinne se jää kaihertamaan. Mielen sopukoihin ja kehoon.

Asiat ovat kuitenkin menneet eteenpäin. Kuten ystävälläni, elämäntapayrittäjä Sepolla on tapana sanoa: kun on myrsky, eivätkä kalastajat pääse merelle, he huoltavat verkkojaan. Miten lohdullinen ajatus!

Pohdin monta päivää, miten oikein esittelisin yritykseni palveluja verkkosivuilla, kun yrityskin on, no, vähän erilainen. Kun sitten eilen minulla oli tunnin verran aikaa syventyä aiheeseen, ongelma tuntuikin ratkenneen: Mitä jos vain muitta mutkitta kertoisin, mitä tykkään tehdä? Kirjoittaa, valokuvata ja auttaa yksinyrittäjiä voimaan paremmin. Ja vielä koittaa se päivä, kun on aika tehdä noita asioita.

Tämän tekstin työstäminen ja jutteleminen parin läheiseni ja ystäväni kanssa poistivat synkkiä pilviä tunturin yltä.

Puhu sinäkin, älä patoa. Se auttaa.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *